Rakas Elsa Maria
Kiannon rakas vaimo Elsa Maria, jonka kanssa avio-onni oli viimeisinä vuosina kovasti koetuksella, kuoli sairauden uuvuttamana vuonna 1954. Hänet haudattiin Suomussalmen kirkkosaareen Ilmari Kiannon vanhempien haudan läheisyyteen.
Hautakiveen tulivat sanat:
”Elsa Maria oli iloinen luonne, kirskuva ja kimmoisa karjalaisnainen. Nyt hän on kaikonnut kauaksi tuonne, miss`on hillitty hilpeys mainen. Oudolta tuntuu…”
Kianto oli jo 1920-luvulla hankkinut itselleen hautapaikan Niettussaaresta. Hän erosi kirkosta virallisesti vasta vuonna 1923, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. Tuon päätöksen tehtyään hän omien sanojensa mukaan, omantunnon syistä, kävi vielä isänsä haudalla selittämässä asiaa.
Hautapaikka Niettussaareen
Ilmari Kiannon hautapaikalla Niettussaaressa oli alunperin sininen puukyltti, jossa luki:
”Kaivakaa syvälle syntisen hauta, näille tienoin niin, että Vanha Pappila ja Turjanlinna näkyy. Pois kalman kammo. Ihana levätä. Ei kukaan häpäise, ei kukaan juorua.”
Tuon puukyltin veivät sotilaat talvisodassa, mutta se palautui myöhemmin takaisin.
Kirjailija teki haudalleen kuitenkin vielä uuden kyltin, mutta eri tekstillä. Tuo uusi kyltti on nykyisin hautapaikalla.
Vuonna 1954 ilmestyi Ilmari Kiannon toiseksi viimeinen kirja Iki Kianto muistelee.
Vuonna 1956 Kianto vihittiin kolmannen ja viimeisen vaimonsa, Mirjam Lähteisen, kanssa. Hän oli tavannut Mirkun ensimmäisen kerran jo vuonna 1953. Pariskunta vietti useita onnellisia vuosia yhdessä.
Vuonna 1957 kirjailijamestari Kianto vihittiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Hän oli pikkuhiljaa saamassa arvostuksensa takaisin, mutta talvisodan jättämä leima himmensi silti Kiannon kirjallisia ansioita koko loppuelämän.
Hänen viimeisekseen jäänyt kirja Mies on luotu liikkuvaksi ilmestyi vuonna 1957.
Kirjailijakiertueet
1950 – 60 lukujen vaihteessa kirjailija teki vielä kirjailijakiertueita, mm. näyttelijä Veikko Sinisalon kanssa, joissa Kianto itsekin luki ja möi signeerattuja kirjojaan.
Yhteiselo rakkaaksi käyneen Mirjamin kanssa päättyi yllättäen, kun kesällä 1961 Mirkku menehtyi sydänkohtaukseen Kohtalon Korsussa. Tuolloin jo yli 87-vuotias ikämies Kianto souti yksin henkeään uhmaten myrskyssä lähitaloon apua hakemaan.
Kiannon nuorin poika, Uolevi Kianto, kokosi kirjailijan parhaita runoja yksiin kansiin vuonna 1964. Teos Ilmestyi nimellä Ilmari Kiannon kauneimmat runot.
Kuuden viimeisen elinvuotensa ajan Kianto oli ajoittain Auroran sairaalassa Helsingissä. Vieraita sairaalassa kävi juhlapäivinä jopa presidentti Kekkosta myöten. Vielä terveempänä ollessaan hän kävi usein Helsingin Kauppatorilla kalaa ostamassa ja juttelemassa myyjille.
Ikuisesti rakas Turjanlinna
Kesäisin kansalliskirjailijamme halusi palata palata aina rakkaaseen Turjanlinnaan ja Ikin tupaan. Hän soitteli kärsimättömästi keväällä paikalliselle uittopäällikkö Pekkalalle ja kyseli, jokohan jäät ovat Kiannasta lähteneet, että pääsisi veneellä Turjanlinnaan.
Viimeisiä kertoja kirjailija tuotiin ambulanssilla rannalle. Siitä hänet nostettiin veneeseen ja rannasta loppumatka kannettiin paareilla perille. Tuvan kuistilla Kianto istui kesäpäivinä ja kuunteli luonnon ja lintujen ääniä ja maalaili omalla persoonallisella tavallaan mm. kylttejä, lautasia ja kiviä.
Lopussa hän jaksoi enää vain maata kuistilla ja katsella rakasta Kiantajärveä ja Niettussaarta. Ympyrä alkoi hiljaa sulkeutua.
Vuonna 1966 hänen poikansa rovasti Otso Tähtivalo Kianto sai vapaa-ajattelija Ilmari Kiannon vielä palaamaan takaisin kirkon yhteyteen.
Ilmari Kianto kuoli huhtikuun 27. päivänä vuonna 1970 vain kahta viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä.
Hautajaiset
Hänet siunattiin Alppilan kirkossa ja kuljetettiin kunniasaatossa Suomussalmelle. Viimeinen etappi oli kevätjäiden ylitys hautapaikalle Niettussaareen arkkua reessä vetäen.
Suuri Kiantajärvi teki kunniaa omalle pojalleen pitämällä jääkantensa vielä toukokuussakin kestävänä hautajaissaatolle. Hyrynsalmen kohdalla oli suuri porolauma pysäyttänyt ruumisauton hetkeksi, jättäen viimeisen tervehdyksensä porourheilija Kiannolle.
Suuri joukko omaisia, vieraita ja suomussalmelaisia oli saattamassa suurta kansalliskirjailijaamme viimeiselle matkalleen.
Vanhan Pappilan poika Ilmari Kianto oli palannut lopullisesti kotiin.
“Tähän minut haudataan, katson Vanhaan Pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa, lapsuuteni helläää rauhaa. Turjanlinna tuossa on, sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla, en oo enää mitään vailla.”
Tekstin on Ilmari Kianto maalannut puukylttiin hautapaikalle Niettussaareen.
LISÄTIETOA KIANNON ELÄMÄSTÄ: http://www.kianto.org/kirjailija.html