Pulkkilasta Suomussalmelle
Elämänsä ensimmäiset vuodet tuleva kirjailijan- ja runoilijanalku vietti syntymäkodissaan Pulkkilan pappilassa. Cecilia Septimia ja August Benjamin olivat avoituneet vuonna 1863, ja perheessä oli jo seitsemän lasta. Ilmarin ollessa 4-vuotias perhe muutti Suomussalmelle Karhulan pappilaan, josta tuli nuorelle luontoa rakastavalle pojalle mieluisa kasvupaikka.
August Benjamin Calamnius tuli Suomussalmen seurakunnan kirkkoherraksi vuonna 1879. Vapaa-aikanaan kirkkoherra oli innokas purjehtija ja kalamies, joka istutti tuon halun myös lapsiinsa. Ilmari taisi periä nuo isänsä piirteet verenperintönä voimakkaammin kuin muut sisarensa.
Perhe teki yhteisiä retkiä ja kalastusmatkoja purjeveneillä Niettussaareen, Hölmölän majalle ja muihin suuren Kiantajärven kohteisiin ja taloihin. Nuo yhteiset retket olivat koko perheen onnenhetkiä.
Vanha pappila
Calamniusten koti, Karhulan pappila, oli Suomussalmen henkisen ja aineellisen elämän keskus. Tie kirkonkylältä Kajaaniin kulki käytännössä pappilan pihan poikki, ja siinä nuorella Ilmarilla oli eturivin aitiopaikka elämään.
Välillä pappilassa vierailivat Ruukin kartanon hienot herrat ja fröökynät, välillä pihan poikki saattoi kulkea resuisissa vaatteissa kulkevia kerjäläisiä.
Ohi kulkevat vienalaiset laukkukauppiaat kertoivat uskomattomia tarinoita matkoiltaan. Hätään tai puutteeseen apua ja neuvoja haettiin aina ensin pappilasta.
* Kuuluisan Kalevala-eepoksen tekijä Elias Lönnrot piti Karhulan pappilaa tukikohtanaan runonkeruumatkoillaan. Karhulanvaaralla vieraili myös runonlaulaja Miihkali Arhippainen 1800 -luvun lopulla.
* Karhulan Pikku pappilassa syntyi myös vuonna 1865 Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg, kun hänen isänsä oli pappina 1860-luvulla Suomussalmella.
* Suomen ensimmäinen naisrunoilija Isa Asp vietti pappilassa pitkiä aikoja useina kesinä 1860-luvulla kirkkoherra Karl August Liliuksen ja rouva Liliuksen vieraana. Vanha pappila oli siis täynnä Suomussalmen kunnan historiaa ja hienoja tarinoita.
Elämän kirjo kokonaisuudessaan kulki kuin filminauha nuoren Ilmarin silmien edessä. Se peilautui läpi elämän hänen tuotannossaan värikkäinä kansankuvauksina ja rakkautena luontoon.
Koulutielle
Koulutie kutsui nuorta Ilmari Calamniusta. Ensimmäiset oppivuodet kuluivat Iissä kolmen tädin hoivissa, sen jälkeen koulunkäynti jatkui Oulussa. Kesät vietettiin kotona Karhulan pappilassa.
Nuo lapsuuden kesät pappilanrannassa olivat Ilmarille mieleenpainuvaa ja rakasta aikaa. Kirkkoherra Calamnius maalasi kolmimastoista purjevenettään, kauniin Kiantajärven hiekkarannat kutsuivat lapsia uimaan ja kalaretkille.
Välillä käytiin kyläilemässä Ämmänruukin kartanolla, Torakassa tai muissa lähitaloissa. Niettussaareen istutettiin koko perheen voimin perunaa ja poimittiin marjoja. Kesälomat tuntuivat kuluvan joskus liiankin nopeasti.
Mutta syksyllä kärryt pakattiin täyteen evästä kouluvuotta varten. Sitten sanottiin kotiväelle taas näkemiin, ja pappilan lapset taivalsivat uskollisen renki Junnun johdolla kaksisataa virstaa Ouluun koulunpenkille. Matka Ouluun kesti tuolloin yleensä kolme päivää, joten lomille kotiin päästiin harvoin.
Kouluun oli silti aina mukava palata, ja ystäväpiiri siellä muodostui tärkeäksi osaksi nuoren Ilmari Calamniuksen elämää ja henkistä kasvamista. Innokas kirjoittaja toimitti lyseoaikoinaan myös teinikunnan lehteä, joten toimittaja-kirjoittajan urakin alkoi varsin nuorena.
Ei päivää ilman runoa
Vuodet kuluivat ja oppia karttui. Runojakin nuorelta koulupojalta syntyi lähes päivittäin lisää pöytälaatikkoon. Nuorena tehty päätös “Nulla dies sine linea, ei päivääkään ilman piirtoa”-periaate seurasi Ilmari Kiantoa käytännössä läpi koko elämän. Hänet palkittiin myös runokilpailuissa kouluvuosinaan ja nuori runoilija harjoittelikin runojen kirjoittamista ahkerasti kehittyäkseen paremmaksi.
Kouluvuosiaan hän kuvaili värikkäästi kirjassaan Papin poika:
Vuonna 1892 Oulun nuoret abiturientit matkustivat junalla ylioppilastutkintoihin Helsingin yliopistoon. Nuori Ilmari Calamnius kirjoitti innoissaan:
” Oulun valtionlyseon kokelaat hyväksytyt ylioppilastutkinnossa!
– Lakkeja noutamaan! Tunkeuduimme Bacherin ylioppilaslakki -liikkeeseen, sieltä kukkakauppaan ja sitten joukolla Alppilaan! Koko maailma tanssi silmissä!
Mitä olivatkaan Napoleonin voittoretket meidän saavutusten rinnalla! Vivat Libertas!”
Sotamies Calamnius
Ilmari Calamniuksen oli nyt valittava, mille uralle lähtisi. Hän pohti ensin papinvirkaa mielessään, olihan Calamniuksen suku perinteikästä ja arvostettua pappissukua. Toisaalta isoveli Volmarin komea asepuku ja nouseva sotilasura näytti kiinnostavalta.
Ilmari ilmoittautui ensin kuitenkin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta kesän jälkeen mieli muuttui. Suurten venäläisten upseerirunoilijoiden ja Volmari-veljen esikuvaa seuraten hän päätti liittyä neljänteen Suomen tarkk`ampujapataljoonaan.
Hyvin pian armeijaan liittymisensä jälkeen Ilmari Calamnius huomasi kuitenkin olevansa väärällä uralla…
Hän kirjoitti leirikirjeitä huonoista kokemuksistaan sotaharjoituksessa Krasnoje Selossa, ja kun kirjeitä alettiin julkaista sanomalehti Suomettaressa, arveli eräs moskovalainen lehti sotilas Calamniuksen olevan separatisti. Tämän kohun seurauksena oli, että suomalainen upseeristo suuttui ja Ilmari Calamnius vapautettiin armeijasta.
Näin hän käytännössä ”pakeni” takaisin Helsingin yliopistoon. Kokemuksistaan sotilaana hän kirjoitti esikoiskirjansa Väärällä uralla vuonna 1896.
Nuori runoilija
Esikoiskirjailija Calamnius lahjoitti ensimmäisen vapaakappaleen kirjastaan ystävälleen Eino Leinolle, joka puolestaan luovutti Ilmarille oman runokirjansa Maaliskuun Lauluja vuonna 1896. Leino ihmetteli, miksei runoilijasielu Ilmari ollutkaan kirjoittanut runokirjaa, vaan proosaa! Tuolloin jo hyvin tunnettu nuori runoilija Leino auttoi ystäväänsä valitsemaan parhaita runoja julkaistavaksi.
Näin syntyivät runokirjat Soutajan lauluja vuonna 1897 ja seuraavana vuonna kirja Hiljaisina hetkinä. Sen jälkeen tuli vielä teos Lauluja ja Runoelmia vuonna 1900. Herkkä, nuori ja luontoa rakastava runoilija oli syntynyt. Runoilija, jonka ääni kasvoi koko ajan vahvemmaksi, voimakkaammaksi ja suomalaisemmaksi.
Yötuuli lauha puhaltaa
Mun kotilahdeltain,
Viel’ illan rusko punastaa
Mun valkopurjettain.
Mun purteni — se kehtoni
Ja tuuli tuutijain,
Yön taivas yksin äitini
Ja aalto, armahain!”
Ilmari Calamnius oli mukana perustamassa Suomen kaunokirjailjaliittoa vuonna 1897.
Tuolloin hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat jo mm. Juhani Aho, Oskar Merikanto, Teuvo Pakkala ja Jean Sibelius. Maila Talvion ja dosentti Mikkolan Linnunlaulun kodista tuli nuorelle Ilmarille henkinen turvapaikka.
Ilmarin nuoruuden runoissa kotiseutu, omat lapsuuden kokemukset sekä isänmaanrakkaus olivat usein aiheina. Suomalaisuusaatekin alkoi nostaa vahvasti päätään Venäjän sortovallan alla. Mutta rakkaus, se oli nuorelle Ilmarille kipeä aihe, ja romanttiset runot olivat eräänlaista terapiaa lemmenhaaveista turhautuneelle nuorelle miehelle.
Onneton ensirakastuminen
Ilmari Calamnius rakastui toivottomasti neiti Cecilia Ahrenbergiin, joka toimi seppeleensitojattarena hänen maisteripromootio-tilaisuudessaan vuonna 1900. Nuori rakastunut maisteri ei muistanut koko tilaisuudesta muuta kuin neiti Ahrenbergin silmät ja kauniin olemuksen.
Mutta ilman vastarakkautta jääneen runoilijan sydän särkyi. Hän kirjoitti suruissaan runokirjan Margareeta, sydämmen säveliä, jonka Otava julkaisi vuonna 1900. Sielunhoitajansa rouva Laethènin neuvosta hän matkusti Krimille parantuakseen tuosta onnettomasta rakkaudesta.
Tolstoin oppipoika
Vuonna 1901 maisteri Calamniukselle myönnettiin kahden vuoden stipendi Moskovaan venäjänkielen opiskelua varten. Tuona aikana hän teki matkoja Kaukasukselle ja Gruusiaan, kävi Moskovan oopperoissa ja teattereissa.
Matkoista syntyi vuonna 1903 matkapäiväkirja Kiannan rannoilta Kaspian poikki. Stipendiaatti -ajan kokemuksista syntyi myöhemmin kirja Moskovan maisteri.
Ilmari Calamnius oli kiinnostunut Leo Tolstoin opeista ja alkoi noudattaa niitä omassa elämässään. Hän palasi kotiseudulleen Suomussalmelle ja pohdiskeli Niettussaaren majassa syvemmin Tolstoin oppeja sekä jumalasuhdettaan.
Kianto käänsi myöhemmin suomeksi Tolstoin kirjan Kuolema vuonna 1905 sekä I.A. Goncharovin kirjan Herra Oblomov – romaani maaorjuuden ajalta.
Hän suomensi myös Pushkinin ja Lermontovin runoja, Nemirovitsh-Dantshenkon novelleja ja muutamia muita teoksia venäjästä suomeksi.
Tarina jatkuu: Kirjailija Kianto
LISÄTIETOA KIANNON ELÄMÄSTÄ: http://www.kianto.org/kirjailija.html