Kirjailija Kianto

Runoilija ja muusa

Kevättalvella 1904 Ilmari Calamnius tapasi Suomussalmella postinhoitaja Hildur Molnbergin ja ihastui välittömästi. Retki yhteisessä poropulkassa, neitseellisen valkean lumen keskellä, sai nuoren parin lemmen leiskumaan. Nuori runoilija oli löytänyt muusansa.

Ilmari Kianto ja Hildur Molnberg poroajelulla, kuva Kiannon perhealbumi

llmari Calamnius hylkäsi kirkon opit Tolstoin vaikutuksesta ja solmi vuonna 1904 yhden Suomen ensimmäisistä siviiliavioliitoista Hildur Molnbergin kanssa. Pariskunta muutti Kajaaniin ja maisteri Calamnius aloitti yhteiskoulun venäjän kielen opettajan työt.


Suurlakon alkaessa 1905, hän osallistui lakkotoimikunnan jäsenenä tapahtumiin ja otti Kajaanin Lehden toimittajana vahvasti kantaa aatteellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kärkevillä kirjoituksillaan ja osallistumalla moniin mielenilmauksiin hän suututti kaupungin vaikutusvaltaiset piirit. Opettajan työn tekeminen alkoi käydä vaikeaksi, joten maisteri Calamnius päätti irtisanoutua toimestaan.

Kajaanin Lehti 1905, kuva Ilmari Kianto -seura

Vuonna 1906 syntyi Kajaanissa rakas esikoispoika Kalevi. Tolstoin oppeja noudattanut kirjailija jätti lapsensa kirkollisesti kastamatta. Pikku-Kalevi oli vain vajaan vuoden ikäinen, kun perhe päätti lähteä kaupungista.

Calamniuksesta Kiannoksi

Ilmari Calamnius ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi ja muutti perheineen takaisin Suomussalmelle, ensin kotipappilaan ja sieltä kesäksi Niettussaareen. Snellmanin hengessä, monien muiden tavoin vuonna 1906, hän muutti sukunimensä suomalaisemmaksi ja otti käyttöön nimen Kianto, Suomussalmen vanhan Kiando-nimen mukaan.

Vuonna 1907 hän käytti vielä sukunimeä Calamnius-Kianto, mutta vuodesta 1909 alkaen kirjailijan nimi pelkistyi vain Kiannoksi. Vuonna 1907 ilmestyivät kirjat Sieluja kevät-yössä ja lemmentarina Nirvana, molemmat nimellä Ilmari Calamnius-Kianto. Auskultantin päiväkirja ilmestyi sekin vuonna 1907, mutta salanimellä Antero Avomieli.

Punaisen viivan maja Niettusaaressa, kuva Kiannon perhealbumi

Ilmarin kielteinen suhde kirkkoon instituutiona ja tolstoilainen ajattelutapa herättivät keskustelua kotipappilassa. Vaikka Kianto julkaisi v.1908 kirjan Pyhä Viha, jossa arvosteli pappien tekopyhyyttä ja kirkon oppeja, se ei kuitenkaan sanottavasti heikentänyt kirjailijan välejä omiin vanhempiinsa. Sarjaa jatkoi Salanimi-nimellä kirjoitettu sukupuolinen sielunkuvaus Kärsimys, joka ilmestyi vuonna 1909 Kuopion Uuden Kirjapainon kustantamana.


Vaimo Hildur Molnbergin toivomuksesta Kiannon perhe muutti samana vuonna Helsingin lähellä olevaan Leppävaaraan, jossa kirjailija alkoi työstämään Punainen viiva -romaania. Joulukuussa 1908 syntyi perheeseen toinen lapsi, Salme Talvikki Cecilia.

Pikku-Kalevi

Uuden perheonnen keskellä esikoispoika Pikku-Kalevi sairastui aivotuberkuloosiin, eivätkä tuon ajan hoitomenetelmät auttaneet. Sairauden pahentuessa perhe joutui palaamaan takaisin Suomussalmelle. Esikoispoika Kalevi menehtyi vuonna 1909, samana vuonna, kun Kiannon pääteos Punainen Viiva ilmestyi.

Pikku-Kalevi haudattiin kirkkoon kuulumattomana Suomussalmen kirkkosaaren reuna-alueelle. Hauta on vielä tänäkin päivänä kirkkosaaressa löydettävissä.

Pikku-Kalevi Kianto – “Isän ihme, äidin aarre”, kuva Ilmari Kianto -seura

Murheen murtama isä kirjoitti koskettavan, ja kenties Suomen kauneimman isänrakkauden tunnustuksen romaanissaan Pyhä Rakkaus, tai Pienen lapsen elämä ja kuolema vuonna 1910:

”Minulla on sinua ikävä, ikävä, jota tuskin sanoilla kertoa taidan. Vaikka olen kovaksi paatunut mies, en sinua itkemästä häpeä. Voi poikani, miksi sinä minut jätit? – minä huokaan, eikä vastausta löydy.
Jumalani, Jumalani, minä huudan, mutta ei Jumalakaan vastaa, sillä kuoleman kohtaloa on mahdoton selittää.”

Punainen viiva

Murtunut kirjailija kirjoitti Punaisen viivan viimeiset säkeet Suomussalmen Vanhassa pappilassa, kun hänen esikoisensa Kalevi vielä makasi elottomana viereisessä huoneessa. Siksi kirjan loppu on kuin sydänverellä kirjoitettu.

Romaani Punainen viiva sai heti ilmestyttyään suuren suosion. Hän kuvaili mestarillisesti kotipitäjänsä tunnelmia ensimmäisten valtiollisten vaalien aikana. Mytologinen karhu teoksen kehyshahmona kiinnosti Kiantoa läpi koko elämän. Myöhemmin hän antoi yhdelle pojalleenkin nimen Otso.

Hetkellinen vaurastuminen alkoi näkyä myös kirjailijan pukeutumisessa. Matkoillaan hän saattoi käyttää komeaa tirolilaishattua ja parempia pukuja. Myös poroasut olivat kirjailijalle tärkeitä. Asukokonaisuuteen kuului usein myös se kuuluisa karhunhammaskoru.

Kirjailija komeissa poronnahkasaappaissaan, kuva SKS

Punaisesta viivasta otettiin jatkuvasti uusia painoksia, ja sen tuottamien tulojen turvin Kianto alkoi suunnitella kuuluisan taiteilijakotinsa Turjanlinnan rakentamista Suomussalmelle.

Turjanlinna

Turjanlinnan isäntä, kuva Kiannon perhealbumi

Turjanlinnan tonttimaasta käytiin kuitenkin pitkä, jopa oikeuteen asti edennyt taistelu metsähallituksen kanssa. Lopulta itse metsähallituksen pääjohtaja kävi paikalla ja antoi lohkomisluvan Kiannon Leppikanta-nimiselle tilalle.

”Jos sille ei anna, niin se haukkuu, sehän on kirjailija!”

…kerrottiin pääjohtajan lausuneen. Ja tottahan se oli, sillä Kianto oli jo maanomistusriitojen aikana vuonna 1912 julkaissut kirjan Metsäherran herjaaja.
Taistelu tilan täysivaltaisesta omistuksesta kesti yli kaksikymmentä vuotta.

Nälkämaan laulu

Vuonna 1911 Kajaanin maanviljelyseura oli tilannut Ilmari Kiannolta runon seuran omaa laulua varten. Näin syntyi koko Suomen tuntema Nälkämaan laulu, jonka sävelsi Oskar Merikanto.

Oman tilansa peltoja juuri raivannut ja perheelleen uutta kotia rakentamassa ollut Kianto oli varmasti sopivassa mielentilassa runoa kirjoittaessaan. Siksi Nälkämaan laulussa soi niin vahvasti Kainuun ja isänmaan henki. Laulusta tuli korpien pellonraivaajien ja kaikkien maanviljelijöiden oma uskontunnustus.

Kianto Turjanlinnan peltoa raivaamassa, kuva Samuli Paulaharju

Mutta kirkkoa ja sen perinteisiä arvoja arvosteleva vahva kirjoittelu sai jatkoa vuonna 1912 julkaistussa kirjassa Vapaauskoisen Psalttari. Kiantoa alkoi uhata nyt jumalanpilkkasyyte myös vuoden 1909 kirjasta Pikku syntejä, jossa parodioitiin Raamatun kertomuksia.

Kirjailijan onneksi keisari Nikolai II:n julistama yleinen armahdus vuonna 1913 pelasti hänet yllättäen uhkaavalta oikeudenkäynniltä.

Synkkiä pilviä taivaalle toi myös se, että Turjanlinnan rakennushanke koitui kirjailijalle suunniteltua kalliimmaksi. Siihenkin tarvittavat rahat varat lopulta löytyivät.

Turjanlinna valmistuu

Korpikirjailija perheineen isännän työhuoneessa, kuva Samuli Paulaharju 1915

Vuonna 1912 valmistui vihdoin legendaarinen kirjailijakoti Turjanlinna. Pihamaalla alkoi olla melkoinen vilske, kun lapsikatraan koko oli kasvanut jo neljään ja perheenlisäystä oli jo tulossa.

Isä Ilmari antoi rakkaille lapsilleen erikoisia ja ehkä vähän tunteellisiakin nimiä:
Salme Talvikki, Orvokki Helmi Simpukka, Otso Tähtivalo, Veijo Virmo Imatro, Wiena Karma Sirkka Salama Saarenruusu Kesäheinä Pikkuhilkka, Sorjo Uolevi Sotaprinssi, Raida Tsikko Tellervo, Marjatta Iltatähti ja Jormo Gabriel Sotavalta.

Poromies Kianto

Kianto poroasussaan, kuva Kiannon perhealbumi

Ilmari Kianto oli jo lapsena ihaillut pappilan pihan läpi kuutamolla vilistäviä pororaitoja.

Poroja käytettiin 1800-1900 lukujen vaihteessa Suomussalmella yleisesti vetojuhtina lumisessa korpimaastossa. Jo Ämmän ruukin rautatehtaan aikana porojuhdat vetivät järvimalmia eli hölmää talvisin eri puolilta Suomussalmea tehtaalle jalostettavaksi.

Turjanlinnan isännällä oli oma ajoporo ja joskus useampiakin aina talvisin sidottuna suureen Haltijakuuseen. Kuuluisan Juho Alfred Heikkisen eli Hallan Ukon ja muiden samanmielisten kanssa he tekivät poroilla ajaen matkoja Suomussalmen lähikyliin ja Vienan Karjalaan 1910-luvulla.

“Peura ja pulkka, ne aarteeni on. Niitä jos ei, olen onneton!” kuva Kiannon perhealbumi

Hyrynsalmella Hallan suuressa talossa pidettiin jopa suuret valtakunnalliset Poropäivät vuonna 1912. Poroharrastus oli Kiannolle muille Suomussalmen herroille mieluisa talvinen urheilumuoto.

Kuuluisa Poro-kirja ilmestyi vuonna 1913, ja pororetket Vienan Karjalaan jatkuivat vielä seuraavinakin vuosina. Turjanlinnassa oli poroille jopa oma jäkäläriihi talviruokintaa varten.

Pappilan kultahäät

Pappilan kultahäät 1913, kuva SKS:n arkisto

Karhulan Pappilassa vietettiin August Benjamin Calamniuksen ja Cecilia Septimia Katharinan kultahääpäivää syksyllä 1913. Pappilan lapset olivat tehneet hääparille lahjaksi kultahääalbumin, jossa oli kaikkien lasten kirjoittamia runoja, tekstejä sekä valokuvia.

Juhlat olivat suuret ja mieleenpainuvat koko kirkonkylälle. Harakka-Antin Alku-laiva toi juhlavieraat myös Turjanlinnaan vierailulle.

Harakka-Antin Alku-laiva Turjanlinnan rannassa, kuva SKS:n arkisto

Mutta vain kaksi vuotta kultahääjuhlien jälkeen perheen suureksi suruksi Ukko ABC kuoli. Alkoi ns. armonvuosi, jonka jälkeen ruustinnan oli muutettava pois pappilasta. Niin tuo lapsuuden kotipaikan ovi sulkeutui perheeltä lopullisesti.


Pappilan vanhat kalapaikat Niettussaaren ja Hölmölän majoineen oli Ilmari Kianto kuitenkin jo hankkinut itselleen Turjanlinnan yhteyteen. Kiannon sisar, eli “Vanha postineiti” Aina Calamnius oli rakentanut Terävänniemeen oman huvilansa, joten osa perheestä jäi pysyvästi Suomussalmelle. Vanhemmat veljet Edvin, Väinö, Volmar ja Rurik olivat jo muuttaneet kotoa omilleen.


Turjanlinnassa isä Ilmari Kianto sepitteli satuja omille lapsilleen iltaisin. Noista saduista koottiin suuren suosion saanut Turjanlinnan satukirja, joka julkaistiin vuonna 1915. Samana vuonna julkaistiin myös tunnettu matkapäiväkirja Vienan virroilta, Karjalan kankahilta.

Turjanlinnan satukirjan painokset vuosilta 1920 ja 1943

Kianto ja Vienan Karjala

Vienan Karjala oli jo 1800- luvulta alkaen kiehtonut suomalaisia taiteilijoita ja tutkijoita.

Kiannon matkat Vienan Karjalaan alkoivat jo 1800-luvun lopulla ja jatkuivat aina 1940-luvulle asti.

Hän soitti itse kannelta ja lauloi joskus läheisilleen kansanlauluja.

Kansalaissodan jälkeinen Vienan retki vuonna 1918, niin sanottujen heimosotien aikaan, oli pettymys kirjailija Kiannolle, joka oli retkellä mukana sotakirjeenvaihtajana ja agitoimassa Karjalan kansaa.

Kianto oli kovasti toivonut Vienan Karjalan liittyvän Suomen yhteyteen. Kirjailija toimi tuolloin Valkoisen armeijan vahvana äänitorvena ja hengennostattajana. Hän osallistui Hallan Ukon kanssa jääkäriliikkeeseen ja tarjosi myös saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi.

Hallan Ukko eli Juho Alfred Heikkinen ja Ilmari Kianto, kuva museovirasto

Kiannon kirjallinen panos koko Suomen suuressa itsenäisyystaisteluissa oli merkittävä. Hänen voimakkaat ja toisinaan jopa uhmakkaat kirjoituksensa vuosina 1917-1918 herättivät huomiota laajasti ympäri Suomea.

Kiinnostus Vienaan jatkui sotien jälkeenkin, Turjanlinnassa järjestettiin mm. karjalaiset heimojuhlat vuonna 1922. Kianto kirjoitti myös tekstin Vienan kansallislauluun vuonna 1906.

Karjalaiset heimojuhlat Turjanlinnassa 1922, kuva Kiannon perhealbumi

Vienan matkoistaan hän kirjoitti useita kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia kirjoja. Tunnetuimpia niistä lienevät matkakirja Vienan virroilta, Karjalan kankahilta, vienanretkien kuvaus Suomi suureksi, Viena vapaaksi sekä pitkään kiellettynäkin ollut runo Vapaussoturin valloituslaulu.

Kahden naisen mies

Sekasortoisten itsenäisyystaistelujen aikana myös kirjailijan oma elämä muuttui taistelukentäksi kahden naisen välillä. Kianto rakastui nimittäin vuonna 1917 nuoreen Siviä Karppiin, joka toimi hänen lastensa kotiopettajana. Näistä kokemuksista syntyi kirja Avioliitto vuonna 1917.

Avioliitto 1917

“Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän – siksi on minulle näin käynyt!”

Kiannolla oli ennestään kuusi lasta liitostaan Hildur Molnbergin kanssa. Uudessa avoliitossa, oikeastaan Suomen ensimmäisessä julkisavoliitossa, syntyivät vuonna 1918 poika Sorjo Uolevi Sotaprinssi, vuonna 1920 tytär Raida Tsikko Tellervo ja vuonna 1921 vielä Marjatta Iltatähti.

Kianto halusi rakastaa molempia vaimojaan, mutta sillä seurauksella, että noiden perheriitojen jälkimainingeissa hänet jätettiin yksin. Tuossa vaiheessa silloin jo 45-vuotiaalla Kiannolla oli ollut elämässään vain nämä kaksi naissuhdetta.

Lapsia syntyy

Lapsiakin Kiannolla oli jo kaksi eri sarjaa, A-sarja ja B-sarja, kuten hän itse lapsiaan kutsui. Vanhimmat lapset kävivät jo koulujaan Kuopiossa ja Helsingissä, ja isä Ilmari kävi heitä aina tapaamassa milloin työkiireiltään ehti.

A-sarjan perhepotretti Kuopiossa 1923, kuva Kiannon perhealbumi

Viimeisen A-sarjan lapsista, vuonna 1920 syntyneen Karinin, oli Kiannon ensimmäinen vaimo Hildur suuttuneena antanut adoptoitavaksi, eikä kirjailija etsimisestä huolimatta koskaan saanut nähdä lastaan.
Ilmarin sisko, ”Vanha postineiti” Aina Calamnius, auttoi tarpeen mukaan hoitamaan kirjalijaveljensä muita lapsia aina elämän eri vaiheissa.


Kirjoittaminen jatkui ja vuosina 1919-20 syntyivät mm. teokset Vienan puolesta, Vienan neitsyt sekä vuonna 1922 upea lapsuudenkodin kuvaus Vanha pappila.


Kirjailija Kianto haki uutta taloudenhoitajaa lehti-ilmoituksella ja tapasi vuonna 1922 pitkäsäärisen kotiopettajattaren Sigrid Engströmin. Neiti Engström tai ”Sirkka-Liisa”, kuten Kianto kookasta naisystäväänsä kutsui, oli vapaa ja innokas matkustelemaan Kiannon mukana niin Kuusamoon kuin Karjalan Kannaksellekin.

Kianto ja Sigrid, kuva Kiannon perhealbumi

Kirjailijan luomisvoima alkoi palautua, vaikka helmikuussa 1924 suurta murhetta kirjailijalle toikin rakkaan äidin eli ”Runoruustinnan” poismeno. Äidin lemmikkipoika Ilmari ei ehtinyt työkiireiltään äitinsä hautajaisiin.

Ryysyrannan Jooseppi

Vuonna 1924 syntyi Kiannon toinen pääteos Ryysyrannan Jooseppi. Kirja sai välittömästi suuren suosion Suomessa.
Ryysyrannan Joosepin esikuvana oli todellinen suomussalmelainen talonpoika Jooseppi Kyllönen, joka heti kirjan julkaisun jälkeen suuttui Kiannolle ja uhkasi:

“Nyt tuli maisterille käräjiin lähtö! Sitä ei saa ihmisistä historioita rustata.”

Ilmari Kianto, Jooseppi Kyllönen alias Ryysyrannan Jooseppi sekä Arvi Järventaus, kuva Kiannon perhealbumi

Myöhemmin Kianto Joosepin tavatessaan tarjosi hänelle ryypyn ja sikarin, ja niin Jooseppi Kenkkunen lopulta pikkuhiljaa leppyi. Ja antoihan Kianto Joosepille joskus myös ruoka-apuakin hyvitykseksi.

Mutta kirjan julkaisun jälkeen Suomussalmella käydessään Kianto kohtasi kirkonkylällä usein vihamielisiä katseita, koska koettiin, että kirjassa oli koko Suomussalmi leimattu ”Ryysyrannaksi”. Tarina oli silti varsin todenmukainen ja kuvasi karrikoidusti pienten kylien todellisuutta. Samana vuonna Kianto kirjoitti vielä humoristisen kirjan Iloista kyytiä rajakomendantin autossa.


Vuonna 1925 ilmestyi tunnettu boheemisatiiri K.H.P.V. eli Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta, joka oli hauska hupailu kieltolain aikaan perustetusta salaisesta veljeskunnasta.

Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta v. 1925

Antiloopin luola

Ilmari Kianto hankki Karjalan kannakselta pienen maapalstan ja mökin ulkorakennuksineen 1927. Tuo Kanervan mökki sai Kiannolta nimen ”Antiloopin luola”, silloisen ystävättärensä Sigrid Engstsrömin mukaan.

Kianto tarvitsi rauhallisen paikan kirjoittamiseen, koska moneen suuntaan rönsyilevät perheriidat kahden perheen välillä tekivät työskentelyn Turjanlinnassa vaikeaksi.


Läheisessä Kuokkalan Repinossa asui kuuluisa taidemaalari Ilja Repin, jonka kanssa Kianto ystävystyi. Repinin poika Juri Repin oli myös taidemaalari. Hän maalasi tuolloin Ilmari Kiannosta muotokuvan, joka paloi Turjanlinnan mukana talvisodassa.


Kianto kävi myös kirjeenvaihtoa Leo Tolstoin kanssa. Tolstoin kirjeet ja valtaosa Kiannon arvokkaasta kirjeenvaihdosta tuhoutuivat myös Turjanlinnan tuhossa. Kanervan mökissään kannaksella kirjailija Kianto asui pääosin talvisin, kesät vietettiin yleensä Turjanlinnassa.

Turjanlinnan uimakomppania, kuva Kiannon perhealbumi

Poika maailman kylillä

Suhde ”Sirkka-Liisan” eli Sigrid Engströmin kanssa alkoi rakoilla. Kianto kuulutti Viipuri-lehdessä uutta taloudenhoitajaa ja emäntää.

Räiskyväluonteinen karjalaisnainen Elsa Maria Kokko, eronnut kahden tyttären äiti, sai paikan ja lumosi olemuksellaan yli 50-vuotiaan kirjailijamestarin.

Iloinen ja vilkas Elsa Maria toi tasapainoa kirjalijan kuohuvaan elämään Karjalan kannaksella. 1920- ja 30-luvuilla Kianto matkusteli paljon, mm. Vienan Karjalassa ja Petsamossa, Krimillä, Kaukasuksella, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tsekkoslovakiassa ja Sveitsissä. Kannaksen majallaan hän vietti noina vuosina pitkiä aikoja.

Elsa Maria ja Ilmari, kuva Kiannon perhealbumi

Kaikista matkoista syntyi yhteensä neljä Viena-aiheista kirjaa, ja myöhemmin syntyivät matkakirjat Kuhmon kulmilta ja Poika maailman kylillä.

Kansalaisodan jälkimainingeissa kirjoitettu, mutta vuonna 1918 vielä liian paljastavana pidetty Aarni Suursalon sotaraportti Elämän ja kuoleman kentiltä, julkaistiin vasta vuonna 1928.

Kouluvuosien upea muistelmateos Papin poika -kirja ilmestyi samana vuonna ja Ämmänruukin rautatehtaalle Isa Aspin aikaan sijoitettu romaani Patruunan tytär julkaistiin vuonna 1933.

Tarina jatkuu: Sotavuodet

LISÄTIETOA KIANNON ELÄMÄSTÄ: http://www.kianto.org/kirjailija.html