Kiannon radiopuhe, kirjoitettu 30.5.1940
Kirjoitus antaa melko täydellisen kuvan siitä millainen paikka Turjanlinna todellisuudessa oli. Se sisältää tarkkoja kuvauksia rakennuksista, huoneista ja esineistä, joita Turjanlinna oli pullollaan.
Tämän luettuaan ymmärtää, miksi Ilmari Kianto ei koskaan toipunut Turjanlinnan menetyksestä.
“Onko siis totta että Sinä, oma rakas korpikotini, jonka nimi erottamattomasti liittyy omaan nimeeni, olet pyyhkäisty pois maan kamaralta?”
Kun tykkien jymistessä 7 p. joulukuuta 1939 hiihtelin sinun suojastasi yli järven ulapan, en totisesti aavistanut viimeistä kertaa näkeväni sinun kauniita kasvojasi!
Sodan julmat tapahtumat estivät kotiinpaluuni, ja mitä lähettikään kohtalo perääni joululahjaksi? Se lähetti tiedon että Turjanlinna oli tuprunnut tuhkana ilmaan joulukuun 21 pnä 1939.
Se, joka on vastaanottanut sellaisen Joobin joululahjan, tietää, miltä sydänalassa tuntuu. Mokomasta joulupaketista putoaa jalkoihisi – ammottava tyhjyys.
Et ota uskoaksesi, koska et ole raunioita nähnyt, mutta kadotuksen tuska alkaa sydäntäsi kalvaa, yön hetkinä tartut päähäsi ja kysyt: onko tämä totta vai kamalaa unta? Mutta niin väkevä on tuon rakkaan vainajan muisto, että niin kauan kuin et ole hänen olemattomuuttansa todennut, hän sinulle heijastelee ilmielävänä.
Sinä, linnani sinihiippainen kotitonttu, tullos kumppanikseni – tarkatkaamme viimeisen kerran lempipaikkaamme tuolla kaukana korvessa. Ottaako muistisi, kuinka pitkistä kelohongista satulinnamme alkujaan rakennettiin?
Aivan oikein, noiden uljaiden honkien runkoina oli 17 metrisiä jättiläiskeloja, ja olipa urakkaa saada nelisensataa tuollaista rakennuspuuta, jotka oli uitettu Ruhtinankylän saloilta, hilatuksi törmälle!
Siitä on tasan 30 vuotta kun korpitaloa alettiin rakentaa. Ei kohonnut silloin Kiantajärven Leppikannan paisteisella etelärinteellä tuota korkeata koivikkoa, jonka lävitse nyt rantasaunalta nousemme ylös kartanoon.
– Huomaan oitis, että kaipaat kylkirakennusta, jossa oli väljä halkovaja kaikkine työaseineen, välikkö tahkoineen, heinälato nurmineen sekä se paikka, jota kaikki tarvitsevat ja jota eräs ensivierailija kehahti talon parhaimmaksi huoneeksi. Niinpä vain, isännän keksintöähän nuo mukavuudet olivat – olin silloin täynnä luomisintoa …
Nyt sinä tonttu kaipaat toista valtavaa rakennusta – Ämmän ruukin aikuista makasiinia! Kaipaat sen valtavia jättiläisavaimia, sen jättiläislukkolaitoksia, kaipaat kaikkea, mitä tuo jykevä rakennus sisuksissansa säilytti. Siellä oli jauhosäkit ja öljytynnyrit, siellä tiilet, kattopäreet, tervat, sukset, kelkat, reet, kottikärryt, airot, potkukelkat ja poronpulkat. Kolme kaunista poronpulkkaa! Siellä tuurat, hangot, kuokat, lapiot, sapilaat, haravat, viikatteet, vänkärit, taikot ja ne rakkaat rautakangit!
Siellä yläkerrassa riippuivat orsilta suloiset siika-, ahven-ja muikkuverkot, vanhan pappilan ikiantoisat haukirysät, siellä talvitamineet kesäisin ja kesätamineet talvisin -muistathan isännän sinisen umpitakin ja sieppuran, joissa punainen ja vihreä vuorotteli, noissa pukimissa vilahteli auringon purppura ja metsän vihreä, poronsarvikiehkurat ja taivaan tähdet.
Seinillä kiikkui koreita säpikkäitä ja poronnahkakintaita -kuka kumma on rosvonnut nokialaiset kaahlaussaappaani? Ei huolita huokaille, vaikka kaikki näyttää menetetyltä! Sinä vilkaiset tyttöjen kesäistä makuusuojaa, kaipaat oviakkunan hauskoja lasimaalauksia.
Huh, navetta paloi myös ja kaikki konnut, taisipa palaa elävältä pari joululammastakin, jolleivät soturit kerenneet niitä suihinsa popsia tai ryssät, joita en sano sotureiksi!
Kohtalokumppanini, koti tonttu! Sinä mittailet mielikuvituksesi silmillä päärakennuksen korkeutta? Kymmenkunta metriä se on keskikohdalta, tai oikeammin oli, mutta olkaamme niin kuin kaikki mitä silmä ei näe kuitenkin olisi olemassa.
Että kuinka pitkäkö “pytinki”? _ Parikymmentämetriähän se on pitkä, kymmenkunta leveä. Kuistit ja parvekkeet erikseen. Mihinkäkö muka joutuneet ruskeiksi tervatut kaksoistikapuut? Missäkö jättiläispalokeksi? Muistatko kahtakymmentä linnan akkunaa, -joilla oli goottilainen kaarihattu? Ja kaikki niin erinomaisesti maalattu.
Ollos huoleti, jättiläiskuusi, jossa käki kukkui ja teeri kukersi, seisoo paikallaan, sota ei sitä ole suistanut, nähtävästi ryöväreihin on noussut muinaisuuden pyhä usko uhripuuhun. Mutta kellarikuopasta ovat emännän sadat marjamehupullot hävinneet.
Tonttu, näen nenäsi punasta, että sinua kauheasti suututtaa. Niin, mikähän helkkarin molotohvi lienee särpinyt nekin 20 litraa valmista joulukotiviiniä? Sinua tontturukka sapettaa sama kuin isäntääsi: miksi me pöljät emme älynneet kylvää viinipulloihin arsenikkia? Saivat juutakset liian hyvät surmanryypyt!
Menemmekö vihdoin sisään? Viimeisen kerran oikein paraatiovesta, jonka otsikossa vierasta tervehtii sammalkylkiset poronsarvet! Hiisikö on pyyhkinyt ovenpielestä kalankuvat? Isännän jättiläisahvenet ja emännän jättiläissiiat! Keppiä sille, joka ryösti sauvat tuosta nurkasta! Karjalaispahkasauvat ja Zakopanen kotkapäisen tatrakepin ! Tuossa oli maalikomero – kymmeniä kiloja kallisarvoisia Tikkurilan värejä, tuossa oli öljykaappi – mahtoipa leimuta sen kohdalla!
Tuossa kalastusvehkeiden kaappi pitkine siimoineen. No, uistimet ainakin ovat kuin väkevässä unessa näkyvissä – kymmenkunta eriväristä kelaa. Muistatko, tonttu, kuinka moniaan Alman kanssa jouduin viettämään jouluaattoa ja kun en löytänyt koristeita, ripustin kaikki kimmeltävät uistimeni joulukuuseen! Tuossa roikkuvat linnan ainutlaatuiset porovaljaat.
Punaiset oravat istua kököttävät häntä pystyssä vihreillä oksilla, porojen selkävyöt kilajavat kulkusia. Kuinka korpinaisemme siihen aikaan olivat innokkaat korutöissä, samoin kylän herrat, tuossa on Onni Sorsakosken, luonnontutkijan, taiteellisesti veistämä rynnäskalikka vuottoraippoineen.
– Äläpä helistele, ukko, niitä valjaita – tekee pahaa!
Enin kismittää kokolias porokello, jossa ei ainoastaan ollut vaskea, vaan hopeaakin, niin heleä-ääninen se oli. Sen kyljessä luki valurin nimi: Johan Määddä, Ristijärvi 1840. Siis sata vuotias tiuku! Miksi ei Jumala antanut isännälle hoksottimia siepata sitä soitinta omaan kaulaansa? Kaipaat kiuruveteläisen pärekattajaisretkikunnan runoa! Tuossa oli alakerran työ-asekaappi – oh, tonttu, minun on ikävä moukareitani, vesureitani, napakairejani, kaikenmoisia petkeleitä ja pertuskoita !
Lähdemme yläkertaa kohden. Tuossa killuvat linnan muinaisen oravakomppanian sotalakit. Tuossa kimmeltää Krimin tattarityttösen päähine kultabrokaadia, tuossa roikkuu ruostunut kaukaasialainen tikari, tuossa loistaa honkapölkyn päällä kannakselainen Kristus-kuva -taidatpa tekaista ristinmerkin?
Tuossa punoittaa patsaan päässä turkkilainen fetsi mustine tupsuineen, tuossa viimeinen ylioppilaslakki Apollon lyyryineen – vivat academica! -ja tuohon tulenkeltaiseen puulaattaan on isäntä maalannut Salomonin sananlasku ja:
Sanat ihmisen suussa ovat niin kuin syvät vedet ja Wiisauden lähde on täynnä virtaa. Jolla paha kieli on, se lankee onnettomuuteen —
Muistanetko, kohtalotoveri, sen piskuisen pahkakupin, jonka toissa talvena sain Näljängän Salmelan torpasta! Se oli 150-vuotias, seitsemässä polvessa palvellut. En löydä enää sotajousen runkoakaan, jonka luukilvessä luki vuosiluvun 1704. Entäs kaikki monisatavuotiset hengelliset kirjat? Vanhat rahat, kupari-ja pronssisoljet, avainkantimet? Niin, kaveri, linnan yläkertaan johtava porras antoi aavistaa, että lähestytään muinaismuseota. Mikä metsähinen lienee nyhtänyt seinistä virsut, pollot ja napittimet?
Muistatko järven mutapohjasta verkon mukana noussutta reikäistä mustaa pahkakuppia? Eino Railo sitä piti sangen arvokkaana -lappalaisnoidan kalakuppi … -Etnografian etsikkoaika on loppunut!
Näin me siis, kotitonttu, olemme aloittaneet ilottoman inventaariomme. Eikö lienekin tunnettu asia, että ihminen, jonka omaisuuden ylitse on vyörähtänyt ikuisen tuhon hyökylaine, ensihätään kaipaa mitättömimpiä kapistuksia? Johtunee siitä, että on liian hirveätä todeta kadottaneensa kaikkein arvokkaimmankin omaisuutensa!
Missä on syntymäkotini Pulkkilan Pappilan taulu? Missä Ämmän Ruukin öljymaalaus -molemmat täti Hertmannin sivellyksiä. Niin, rakas hopeapartainen henkitoveri, hiipikäämme yhä ylemmäs ja hipaiskaamme kämmenillämme elämän utupilviä! Joko astumme kaikkein pyhimpään? Kuinka kestämme?
Sano mitä sanot, mutta hävytöntä se on, että isä vainajan omanikartama työkalustokaappi on poissa! Kaipaan nikkelivasaroitani, hohtimia, talttoja, poria, viiloja, viivareita, höyliä, sahoja, nauloja – oi, olinhan rikas kuin Kroisos ja koko Korpi-Kainuu muistaa, etteipä juuri muussa sopukassa kuin Turjaniinnassa ollut niin runsaasti kaikenkaltaisia työaseita. Isännällä oli luontainen rakkaus rautaan: eipä hän suotta kantanut kalevaisen kainmansa sammontakojan ja taivaankannen kalkuttajan nimeä.
Kuinka hellää rakkautta tunsikaan vanha papinpoika isävainajansa höyläpenkkiä kohtaan! Koti tontun siImässä kimmeltää kyynel -niin – juuri tuossa paistoi keinutuolissa ns. henkimorsiamen tulipunainen untuvasydäminen silkkityyny – Ja tulipesän reunoilla loistivat raskaat aito-antiikkiset kynttilänjalat-kaksi kippurahäntäistä ritarihaarniskaista marakattia, jotka pronssivatsoihinsa oIivat ahmaisseet 3/4 kiloa Iyijyä. Muistat baijeriJaisen olutseideIin Bavaria? Muistat hullunkurisen tuhka-astian Wo ist die Maus? Kaipaat nelihaaraista kynttilänjalkaa, pikkuista pronssista esinettä, joka oli löydetty Kirimistä, Dsingiskhaanin sinetti!
Niin, me viivymme viimeisiä hetkiä tässä tornisalissa, jonka pinta-ala on 6 x 6 m, ja jonka sisältö on loppuun asti tutkimatta. Tämä on yhtähaavaa loistava seurusteluhuone, mainio työkammio, verstas, kirjasto, muinaismuseo, mystillinen … ja miellyttävä makuuhuone. Jatkakaamme tutkimuksiamme. Kaipaat ns. kuninkaallista korpikirjastoa. “Kuninkaallista”? Kelpaa sitä nyt sanoa kuninkaalliseksi.
Tuvan lattiasta laipioon ulottuvan kirjahyllystön kupeella oli ainutlaatuinen tupakkapöytä lasilevyn alle liimattuine satoine sikarikultarenkaineen -toista sellaista ei löytynyt maailmassa. Pyhä Jumala! Vanhan pappilan pitkävartiset hopeapislaikoppaiset piiputkin tipotiessään!
Muistatko, ketkä kaikki arvovieraat ovat nukkuneet tuolla pitkällä puusohvalla? Yövuoteen ääressä komeili Repin Juniorin maalaama isännän muotokuva, joka oli hinnoiteltu in futuro 10 tuhatta. Ja mikä värien paraati, silloin kun aurinko paistoi kahdesta akkunasta läpi sinisen, keltaisen, punaisen ja viheriän lasiruudun !
Muistatko, kotipeikko, honganoksan alle ripustettua kultakehyksistä soikkopeiliä, jonka tapa oli romahtaa lattiaan jännittäväin tapahtumain edellä?
Komeissa poronsarvissa riippui vesikon talja ja komea ranskalainen jesuiitan tikari, jonka kerran ostin halvalla kannakselaiselta sekarotuiselta akalta. Tuossa on myös jääkärintikari, jonka wapaussodassa puukolla vaihdoin Lokstedtin pojalta.
Entäs Puolasta saatu ihana Eevan kiusaus! Arvi Järventaus jäi siihen kerran tuijottamaan ja pani kätensä ristiin ja tunnusti:
“Minä myönnän-sitä ei voi vastustaa!”
Mitä sinä siitä liinavaatekaapista Sotamarsalkan takaa pengot? Anna olla muistamatta Linnamon loistavat liinapaidat ynnä Mattis – veljesten silkkitrikoiset yöpukimet! Me, tonttu rukka olemme nyt paidattomia kuin Ryysyrannan Jooseppi pöllisavotassa. Turjanlinnan sotarosvous peittyy mystilliseen hämärään.
Sinä, kultakumppani, tahdot tutkiskella esimerkiksi sitä, ketkä tekivät toppahousuja linnan ensiluokkaisista sänkypeitteistä. Mikäs kumma sinun kynsissäsi nyt helähti? Ahaa isännän nuoruudenkannel, jonka hän muistaa saaneensa Lapinlahden Halos-veljeksiltä samaan aikaan, kun Calamnius-niminen nuori kirjailija vaihtoi esikoisteoksensa “Wäärällä uralla” ylioppilas Eino Lönnbohm-Leinon debyyttiin “Maaliskuun lauluja”.
Voi, voi, armaan äitivainajankin kuva Mater dolorosa on poissa! Ja ainiaaksi tuhoutuneet Cecilia Lundahlin kuuluisat ruotsinkieliset runot…
Turhaan kaipaat suurta poronpulkkagobeliinia, Hilkka-rouvan hellää käsityötä. Kauhistut mustaksi korpuneen vienankarjalaisen praasnikkapaalikan -jonka hankin Jyvälahdesta -puukalenterin häviötä! Nuhtelet minua, joka en myönyt sitä tuhatlappusella museoruhtinas Wäinö Hämäläiselle!
Entäs Kalevala-laulaja Jamani Paavilan sauva Uhtualta, ukon, joka eli 111-vuotiaaksi ! Tonttu toverini, tee kunniaa Aleksis Kiven, Elias Lönnrotin ja J.W.Snellmannin kuvien yläpuolella istuvalle Bubo Bubolle, huuhkajalle.
Älä nyplää metsästysaseitani, pidän ne nimittäin latingissa, sillä onpa sattunut että on tullut kiire pamauttamaan parvekkeelta milloin honganlatvassa istuvaa maakotkaa, milloin linjan poikki juoksevaa mustaa tulikettua.
Tuon hongan kyljessä punersi kyltti maalattuine kirjoituksineen: Rauhoitettu rakas puu, johon lintu istuutuu -hu-huu!
Taas sinun silmässäsi, rakas kohtalotoveri, kimmeltää kyynel. Turjanlinnan arvokkain huonekalu, isävainajan suuri kirjoituspöytä on siirtynyt muistojen valtakuntaan. Se ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös isoisän, Keuruun ja Iin rovastin, ikivanha papinpöytä, ja olisinpa totisesti antanut sen pyhäksi perinnöksi omalle pappispojalleni. Tuskin sinäkään tunsit tuon mööpelin kaikkia lokeroita!
Sen vieressä seisoi oma nimikkopöytäni vihreäverkaisine pulpetteineen, mutta mitä kaikkea se puolestaan sisälsi, siitä sinulla tonttu-raiska ei ole aavistustakaan! Onhan jokaisella salaisuutensa.
Mutta sen varmaan tulit näkemään, että korpikirjailijalla oli aina 50 kiloa puhdasta paperia varattuna. Sielujemme rauhan vuoksi alkäämme ottako lukuun toista 50 kiloa, joka oli papereissa, niinkuin sanat sattuvat, näkyi mustaa valkoisella. Oi tuhatsärmäistä tuskaa tuhatsivuisten tuhottujen käsikirjoitusten takia!.
Niin, kirjoituspöydät olivat kukkuroillaan kapistuksia,puisia, luisia, lasisia, vaskisia. Muistatko jyväskyläläisten tuohiadressia? Oi kirjoituskoneeni, oi pyhä pikku Remington, mikä bolseviikki-politrukki sinutkin lienee vohkaissut?
Nyt me molemmat kalpenemme. Horna on nielaissut jättiläiskirstun, joka oli tehty vaahterasta, tammesta, sapelimahongista ja linnunsilmäpuusta! Mitä kaikkea aarteita tuo arkku sisälsi-ei ole luetteloa.
Siellä virui syässä kätkössä erinornaisen tärkeitä kuolintestamentteja. Silentium ! Puhumatta paras. -Siinä on parvekkeen kaksoisovi ja “Aleksis Kiven viimeiset hetket”. Älä huoli kurkistaa jumalallista näköalaa -tule liian tukala olla … Turjanlinnan yläkerta oli koko Korpi-Kainuun yIpeys. Se oli täynnänsä Suomen suvun väkevää väriloistoa.
Lähtekäämme nöyrästi alakertaan, ei huolita muistella ullakkojen salaisuuksia. Siis kaveri, mikähän Molotohvi lie rosvonnut valaskalan kylkiluun, jonka filius altissumus meus kerran kuljetti olallaan Petsamon Kolttakönkäältä saakka? Kelpasi tätä kymmenkiloista kalanruotoa näytellä muikunpyytäjille ja ahvenenonkijoille! Mutta olkoon tuo ruoto vaikka diktaattori X:n kurkussa, vaan kun ryöstivät rajarapparit turkkini ja ulsterini – se on asia se!
Wähättelen minä myös kirjailtujen kivieni kokoelmaa, ainutlaatuista dekorationäperrystä, jonka sadat turistit tunsivat. Jokaisella on kärpäsiä päässänsä. Korpi puristaa ihmisestä ilon ulos kuin hiki pisarat.
Ja nyt pistäykäämme pienessä pohjoiskammiossa, jonka akkunalautaan oli maalattu kaikkien sen feminiinisten asukkien kauniit nimet aikojen aallokossa -viimeksi siellä nukkui uskollisin korpityttö, joka paetessaan sodan jyminää ei aavistanut menettävänsä kaikki kauniit kapistukset ja kansallispukimet, joita hän huolellisesti oli tallettanut punaisessa arkussa.
Tässä kammiossa oli vaaleansininen puusänky ja keltainen pöytä, oven yllä aalloilla kävelevä Wapahtaja! Nurkkakaapin reunassa luki Elämä on unelma -Kuolema uusi elämä! Unelmaksi tosiaankin jäi tämä kammio, kuolema on ikuinen kysymysmerkki.
Miksi yhtäkkiä huudat, tonttu? Ääts, nyt ymmärrän: tuolla samalla nurkkahyllyllä oli talviteloilleen pantuna Maritim O.Y:n lahjoittama mainio perämoottori ! Ei auta itku markkinoilla -hyvä, jos enää koskaan saa soutaakaan !
Vilkaiskaamme ns. peräsalonkiin. Millainen akkunakomero, millainen goottilainen väriruudukko -norjalainen roihurahi ! Missä kaikki valokuva-albumit? Missä on vienankarjalainen Pyhän Miikkulan vaskikuva? Muistatko tonttu, että pöydällä upeili kivipiirros-Kalevala, jonka hinta oli 1500 markkaa, vaan josta eräs korpijussi ei olisi tarjonnut 15:tä markkaa enempää. Älä huoli kaivata Matti Karpposen karvaista taulua: Aatami ja Eeva. Hauska ja salamyhkäinen huone tämä peräsalonki, jonka kirkkaalla honkahirsiseinällä Kullervo soitteli sotatorveaan.
Emme huoli kurkistaa alaparvekkeelle, johon etelän aurinko paahtoi humalikon läpi. Nuo armaat kesäportaat!
Jatkakaamme via dolorosaa, tuskiemme tietä tunnelmaimme Turjassa! Kohotamme paria porontaljaa ja lykkäämme sisään inisevän työntöoven. Kas noin nyt olemme, emännän huoneessa. Mikä valtava väririkas tulipesä! Mikä hauska lasten lehteri ! Mikä tilava sali ruusunvärisine amppeleineen ! Ja kandelaaberit seinillä punaisine kynttilöineen. Ja tuossa riippuu Elsa Marian vaskikielinen kantele, jota “adjutantti” soitteli.
Radiumvaloinen herätyskello? Kaipaat Emännän vieraskirjaa, johon haltioituneet herrat kirjoittelivat kauniita runoja. Oi Elsa Marian satoja huolellisesti järjestettyjä kirjeitä, joiden tulituhossa paloi monta tohtorihattua! Kuinka ihania valokuvasuurennoksia pitkin seiniä! Öljymaalauksista mainittakoonAarno Kurimon “Kivekkäät”, karjalaisen Simo Pällin “Tunturiporoja Ja Jurij Repinin “Turjanlinna”.
Entäs Elsa rukan kaikki kaktukset! Muistatko tonttu “Vanhaa poikaa”, joka työnsi paksusta ruhostaan hassun kukkasen – oliko se kerran seitsemässä vuodessa? Koiragobeliinit, korutyynyt, kauniit matot, korituolit, hetekat ja seslonki! Älä puhu!
Tonttu, älä itke! Salli se kunnia minulle, sillä molemmat muistamme, että äidin vuoteen vieressä seisoi valkoiseksi maalattu lapsensänky, jonka isoisä oli tehnyt ja jossa linnan uusin vesa Raija-Liisa matkusti Höyhensaarille.
Kuka kurja on hennonut hävittää Iapsikullan iltarukoustaulun, joka alkoi sanoilla:
” Minä Raija-Liisa Raakel, Turjanlinnan keijukainen, sormeni nyt yhteen liitän, Taivaallista isää kiitän, Suuri Luoja, Armon tuoja, ollos lapsellesi suoja, kun mä liene vielä heikko, ettei tulis musta peikko..”
Mutta tulipas se musta peikko peijakas sittenkin ja koko kaunis sali lensi ilmaan. Ja ikuisesti poissa on Raija-Liisan keinuhepo ja punainen polkuauto ynnä Wiipurin Askosta lahjaksi saatu keinutuoli, ja nukke Alli Kyllikkikin on kärsinyt marttyyrikuoleman! Lapsi parka! Ei aavistanut hän kadottavansa kotinsa juuri täytettyään viisi vuotta -istutettuna sotapakolaiskelkkaan, jota Isä hiihtäen vetää junnasi pitkin ulappaa, jonka ääriltä kaikui ryssäntykkien tympeä jyminä.
Emme, rakas ystävä, huoli kaihossamme kaivella pikkurouvan toalettipiironkia, jonka suurin laatikko aina oli lukossa. Hienouksia ja kalleuksia varmaan? Ei huolita puhua leninkikaapeista, silkeistä, sameteista ja kultakärkisistä yötohveleista -Ryysyrannan Joosepin akan kohtalo uhkaa Elsa Mariaa!
Ja nyt, siunatuksi lopuksi, astukaamme hengessä sisään avaraan tupaan, ns. linnan pirttiin, jonka pinta-ala oli 9 x 8 metriä. Waltava, viihtyisä, kodikas huone! Tuhannet vierailijat sen muistavat kyllä, siellä Ryysy-Jooseppikin toisenkin kerran oli kuppelehtinut kahvit hörppäämässä ja sikaarinpötkyt sauhuttamassa ja ylimielisesti hymähtänyt että tämä muka ei ollutkaan köyhän pöksä eikä kyttyräselkäisen huone. Joka tapauksessa oli pirtti korvenraivaajan siunattu temppeli!
Jokainen järven kylmältä ulapalta hiihtävä ukko, esimerkiksi ikäloppu Hiltu-Paavo, tunsi viihtyvänsä tämän pirtin lämmössä. Pirtin pitkät, leveät seinäpenkit, pitkä leipomapöytä, jättiläisleivinuuni kuuluisine freskoineen, koristeelliset astiakaapit lasimaljoineen, seinillä välkkyvät kasarit, kattilat ja kuparipannut, hopeanhohtavat tarjottimet – kaikki oli juhlallista, jykevää tyyliä. Jäi Elsa Marialta karjalaispiirakkain paistaminen kesken! -Muistatko, tonttu, Emännän punaisen taikinasaavin kaikkine runoineen? Tai suuren lehmänkellon loruineen, jolla väki kalkatettiin kahville ja ruualle?
Muistatko kannatinpylvään, ns. vapaudenpatsaan eli Simsonin pilarin, johon monivärisesti kymmenellä kielellä oli maalattu kotoisia iskulauseita. Abrakadabra! Homo homini lupus! Ou est la femme? Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang, der bleibt ein Narr sein Leben lang. Jne.
Muistatko suuren kattolampun leveälierisen hatun, jonka alla jokainen turisti pyöritti päätään lukeakseen suomalaisia sananparsia. ( Milloin laiska työn tekee? Kesällä ei kerkeä, talvella ei tarkene, syksyllä on suuret tuulet, kevähällä vettä paljon!)
Muistatko arvokasta seinäkelloa, jonka lyöntejä yksin kuunnellessa ääretön korpikaiho yllätti ihmisen -niin liikuttavan kaunis oli tuon kolmisoinnun särinä! Mankelikin poissa! Kaipaatko Ukko Pekan kuvaa tai Piispa Agricolaa tarjoamassa raamatunsuomennosta kuningas Kustaa Waasalle? Tietenkin muistat gramofonin Ave Marioineen ja Horst Wesseleineen. ja kannelta soittavan Wäinämöisen puuveistoksen pirtin porstuassa. Ryssänruojako ryöstänyt lie radion?
Missä on Hiltusenvaaran taikasauva? Jne., yms. yms.!
Rakas kohtalotoveri ! Nyt ottakaamme toinen toistamme kädestä kiinni ja heittäkäämme lentosuukkoset kaikille muistojemme rakkaille esineille, sillä rehelliset kyynelet tippuvat meidän kummankin silmistä valkoisille parroillemme, emmekä me tunne jaksavamme enempää rnuistella muuta kuin mitä tähän asti olemme jaksaneet.
Hyvä oli Turjanlinnassa elää ja olla rauhassa ja korven rakkaudessa····-ja suloinen oli satumökki Karjalan Kannaksellakin…Herra antoi, Herra otti….Kuinkas sanotaankaan vanhassa kainuulaisessa virressä: “
Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, mullaks murtaa kaikki aivan armotta, eipä auta toivotukset, voivotukset, eikä itku parvunta! Pois siis parku paneminen, katsominen, kaikki luonnon laatua, katso kaikki katseltavat, kuunneltavat: kaikki, kaikk´on katoova!”
POST SCRIPTUM
Ilmari Kianto kirjoitti tämän puheen Helsingin keskusvankilan sellissä numero 40.
Epätoivoinen, väärin tuomittu vanki nro 192 kirjoitti peräti kolme saman aiheista puhetta purkaakseen menettämisen tuskaa. Radiopuhetta hänen, “maanpetturina tuomitun”, ei koskaan annettu pitää.
Lähde: Raija-Liisa Kianto: Turisteille Tuntemattomille 2009